Pääsin tässä jonkin aikaa sitten neuropsykiatrille. Ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että vastassa on ihminen, joka oikeasti tietää mistä on kyse.  Minun on todella vaikeaa puhua tourettestani ja kuvailla oireita. Se vain tuntuu niin typerälle ja joka kerta tuntuu siltä, että eihän tuo nyt mitenkään voi tätä sairautta ymmärtää. Neuropsykiatrilla ollessani minun oli pakko kuitenkin rohkaistua ja kertoa asiat mahdollisimman yksityiskohtaisesti, sillä juuri kukaan ei tunnu uskovan, että minulla on tourette(tai ainakaan elämää vaikeuttava sellainen). Voihan se vaikeaa olla, sillä käytän kaiken voimani oireiden hallitsemiseen. Yksin ollessa olo onkin sitten aivan mahdoton ja ticsit hallitsemattomia. Terapia- ja lääkärikäynnit ovat niin lyhyitä, että pystyn hallitsemaan oireet lähes täysin. Nyt moni ehkä ihmettelee, miksi ihmeessä koitan peittää oireeni tällaisissa tilanteissa. Niimpä, miksi? Olen kai vain niin jumittunut siihen tapaan. Ticsit hävettävät ja lähiympäristön reaktiot pelottavat. Lapsesta saakka olen toisinaan jopa pakosta oppinut peittämään oireeni.

 Lääkitystä (Risperdal) nostettiin aluksi 1,5mg:aan ja muutama päivä sitten edelleen 2mg:aan. Itse en Ripserdaliin oikein usko, sillä ei ole tähän mennessä ollut ticseihini minkäänlaista vaikutusta. Silti pidän siitä, sillä se on auttanut valtavasti raivokohtauksiin, joista olen kärsinyt. Ennen olin jatkuvasti kiukkuinen ja hermostunut ja pienimmästäkin asiasta aloin nähdä punaista. Sain useampia raivareita päivässä, mutta Risperdalin aloittamisen jälkeen on ongelma kadonnut kokonaan.

 Terapeuttini sanoi tietojani lukiessaan, että neuropsykiatrilla on paljon suunnitelmia varalleni. Mitä ne sitten lienevätkään, odotan innolla! Vihdoin saan jonkinlaista apua ongelmaani. Sääli vain, että tämä neuropsykiatri oli vain sijainen, enkä pääse enää hänen vastaanotolleen.

Elämä alkaa muutenkin pikkuhiljaa pala palalta loksahtelemaan kohdilleen. Vaikka vielä on ongelmia esimerkiksi asumistuen ja työpaikan saannin kanssa ja toisinaan olen aivan hukassa kun joudun elämään yksin, ovat kuitenkin asiat selkeytymässä. Yksinäisyys on ehkä pahinta. Tuntuu, että seinät alkavat kaatua päälle liiasta pohdiskelusta. Onneksi minulla kuitenkin on oma iloinen riiviö-kissani täällä seuranani.:)